Lastenleikkiäkö?
Okei, todellisuus on iskenyt päin naamaa.
Oikeastaan nyt kun mietin mikä ajatuskuvio mulla on ollut päässäni ku lupauduin tällaisen lapsikatraan johtoon, niin en ihan saa sitä kiinni. Ehkä se oli "oonhan mä pahempaakin kokenut". Lastenleirillä mulla oli kerran 14 kappaletta 6-8- vuotiaita täysin omalla vastuullani neljä päivää ja se oli rankkaa, mutta selvisin. Musta tuntuu, että tää on vielä vaikeempaa, koska tän ikäset lapset ei oikeesti vaan tottele mitään vaan jos ne ei halua tehdä jotain niin ne heittää vaan känkkäränkän päälle. Vanhempien lasten kanssa se on lähinnä juupas-eipäs-leikki ja sitten vähän tiukempi komennus ja homma toimii (ei sillä että sekään helppoa olisi). Mulla ei oikeasti näiden taaperoiden kanssa tappelusta ole YHTÄÄN kokemusta. Joko kieltää nätisti ilman vaikutusta tai kieltää topakammin ja se on itkupotku.
Nooh eniveis, nyt on siis eka päivä takana. Aamulla käytiin aamupalalla keskustassa ja sitten iltapäivällä puistossa ja kävelyllä poikien kanssa. Mulle on näytetty kaikkea mitä teen, kylvetystä, hampaitten pesua yms. teoriassa helppoja juttuja. En oo ekan viikon aikana ainakaan vielä yksin näitten kanssa vaan seurailen ja autan vaan. Vanhemmat puhuu mulle aina saksaksi ja vastaan englanniksi. Ymmärrän aikalailla kaiken mitä sanotaan, mutta pää on ihan tyhjä, jos pitää vastata saksaksi. Lapsiakin ymmärrän aika hyvin ja jos en ymmärrä niin hymyilen ja sanon joo niinku Kreikassa tein. Lasten kanssa kommunikoiminen on onneksi hyvin yksinkertaista. Tavallaan enemmän on väliä teoilla kuin sanoilla.
Mun suurin ongelma on kaksospojat. Ne on kovin suloisia taaperoita; toisella on isot ruskeat silmät ja toisella siniset. Toinen juoksee toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Toista kieltää, toinen tekee saman tempun, kieltää sitäkin, ensimmäinen tekee uudestaan. Niinku tänään ku poimin niitä jatkuvasti pois kiviseltä korokkeelta, jossa ne temppuili. Yhden saa alas niin toinen on jo siellä keikkumassa ja hyppimässä. Nämähän myös tipahtelee niinku tyyristylleröt jatkuvasti ja kompuroi joka paikassa niin saa ite olla kärppänä ja venyä koko ajan joka suuntaan ja siirrellä niitä paikasta toiseen niinku shakkinappuloita.
Mua ressaa eniten vastuu kaikesta. En saa lapsosia tekemään yhtään mitään, vaikka osaisinkin sanoa mitän haluan niitten tekevän. Ja sitte ne ei halua mun tekevän mitään: ihan sama pitäiskö nostaa tuolilta alas, auttaa pukemisessa, harjata hampaat tai lukea vain kirjaa niin "EI SARA VAAN ÄITI". Tiiän, että pitäis antaa enemmän aikaa tutustumiselle, mutta ku suomalaisena aattelen, että tää on mun työ ja mun pitäis alusta asti olla hirveen tuottoisa ja ahkera. Ja ideana kai on, että vanhemmat sais vähän levätä, mutta en vaan PYSTY oleen yksin näitten kans. Enkä usko, että tuun pystymään, koska eihän noi tuosta kasva 10-vuotiaiksi mitenkään piakkoin. Kaksoset on jo melkein liikaa ja siihen vielä tyttö lisäksi niin en voi taata, että talo on pystyssä kauan, jos joudun katsomaan noiden perään yksin.
Noh okei, tää oli vasta eka päivä ja alku on aina vaikea kaikkialla. Ehkä tästä voi vain nousta.
Oikeastaan nyt kun mietin mikä ajatuskuvio mulla on ollut päässäni ku lupauduin tällaisen lapsikatraan johtoon, niin en ihan saa sitä kiinni. Ehkä se oli "oonhan mä pahempaakin kokenut". Lastenleirillä mulla oli kerran 14 kappaletta 6-8- vuotiaita täysin omalla vastuullani neljä päivää ja se oli rankkaa, mutta selvisin. Musta tuntuu, että tää on vielä vaikeempaa, koska tän ikäset lapset ei oikeesti vaan tottele mitään vaan jos ne ei halua tehdä jotain niin ne heittää vaan känkkäränkän päälle. Vanhempien lasten kanssa se on lähinnä juupas-eipäs-leikki ja sitten vähän tiukempi komennus ja homma toimii (ei sillä että sekään helppoa olisi). Mulla ei oikeasti näiden taaperoiden kanssa tappelusta ole YHTÄÄN kokemusta. Joko kieltää nätisti ilman vaikutusta tai kieltää topakammin ja se on itkupotku.
Nooh eniveis, nyt on siis eka päivä takana. Aamulla käytiin aamupalalla keskustassa ja sitten iltapäivällä puistossa ja kävelyllä poikien kanssa. Mulle on näytetty kaikkea mitä teen, kylvetystä, hampaitten pesua yms. teoriassa helppoja juttuja. En oo ekan viikon aikana ainakaan vielä yksin näitten kanssa vaan seurailen ja autan vaan. Vanhemmat puhuu mulle aina saksaksi ja vastaan englanniksi. Ymmärrän aikalailla kaiken mitä sanotaan, mutta pää on ihan tyhjä, jos pitää vastata saksaksi. Lapsiakin ymmärrän aika hyvin ja jos en ymmärrä niin hymyilen ja sanon joo niinku Kreikassa tein. Lasten kanssa kommunikoiminen on onneksi hyvin yksinkertaista. Tavallaan enemmän on väliä teoilla kuin sanoilla.
Mun suurin ongelma on kaksospojat. Ne on kovin suloisia taaperoita; toisella on isot ruskeat silmät ja toisella siniset. Toinen juoksee toiseen suuntaan ja toinen toiseen. Toista kieltää, toinen tekee saman tempun, kieltää sitäkin, ensimmäinen tekee uudestaan. Niinku tänään ku poimin niitä jatkuvasti pois kiviseltä korokkeelta, jossa ne temppuili. Yhden saa alas niin toinen on jo siellä keikkumassa ja hyppimässä. Nämähän myös tipahtelee niinku tyyristylleröt jatkuvasti ja kompuroi joka paikassa niin saa ite olla kärppänä ja venyä koko ajan joka suuntaan ja siirrellä niitä paikasta toiseen niinku shakkinappuloita.
Mua ressaa eniten vastuu kaikesta. En saa lapsosia tekemään yhtään mitään, vaikka osaisinkin sanoa mitän haluan niitten tekevän. Ja sitte ne ei halua mun tekevän mitään: ihan sama pitäiskö nostaa tuolilta alas, auttaa pukemisessa, harjata hampaat tai lukea vain kirjaa niin "EI SARA VAAN ÄITI". Tiiän, että pitäis antaa enemmän aikaa tutustumiselle, mutta ku suomalaisena aattelen, että tää on mun työ ja mun pitäis alusta asti olla hirveen tuottoisa ja ahkera. Ja ideana kai on, että vanhemmat sais vähän levätä, mutta en vaan PYSTY oleen yksin näitten kans. Enkä usko, että tuun pystymään, koska eihän noi tuosta kasva 10-vuotiaiksi mitenkään piakkoin. Kaksoset on jo melkein liikaa ja siihen vielä tyttö lisäksi niin en voi taata, että talo on pystyssä kauan, jos joudun katsomaan noiden perään yksin.
Noh okei, tää oli vasta eka päivä ja alku on aina vaikea kaikkialla. Ehkä tästä voi vain nousta.
Kommentit