MINÄ MINÄ MINÄ MINÄ

Kaksoset...

"Sara, missä minun tutti? Sara, minun nalle? Minun nalleeee, ääääääää! Yksi tikkari! Eiku haluan kaksi tikkaria! Kaksi tikkaria Sara! ÄÄÄÄÄÄ! Haluaaaa-aaa-aan kaksiiiii! Minulle! Minäkin haluan! Anna minulle! Minä haluan vettä! Ei tästä lasista! ÄÄÄÄÄÄÄ! Haluan kaataa itse vettä! Haluan isomman lasin! Ei Sara ei saa auttaa! Osaan itse! Ei saa auttaa! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!"

On se nyt hemmetti ku toissapäivänä kaksosilla oli jano ja ne vaati vettä VIINILASISTA ja oikein JÄÄPALOJEN kera. Sitten en edes löydä tähän kiukkutilanteeseen muuta ratkaisua kuin totella näitä pikkukuninkaita. Ei oikeesti voi olla todellista. Jos tuo ei kuvaa uhmaiän täydellistä narsismia ja minä-minä-filosofiaa niin en tiiä mikä kuvaa. Vaikka tuommonen vaatiminen onkin tuossa iässä ihan normaalia niin ai että meinaa niin käydä hermoille välillä ku mikään ei kelpaa, ei heti eikä kohta, ei erivärisenä, ei kiltisti sanottuna, ei päällään seisoen ja jonglööraten...

Semmosta päivää ei olekaan, jolloin mulla ei mee hermo näkyvästi tai salaa. Tyttökin kutsuu mua tyhmäksi tai kiukkuilee ilman mitään syytä; esim. polkee jalalla lattiaa, jos kysyn siltä vain jotain muuten vain tai yritän auttaa jossain asiassa. En jaksa enää ees sanoa mitään vaan jätän huomiotta.

Kolme alle 5-vuotiasta on työtä 24/7 ilman vapaapäiviä tai kiitoksen sanaa. Tänään aamupalalla puhuin tytön kanssa siitä, että mun pitää auttaa sen äitiä täällä ku sillä on niin paljon työtä. Tyttö ihmeissään; "Mutta Sara, eihän äiti tee täällä kotona mitään töitä. Äiti käy vaan kaupassa ja se on aika helppoa." HEH! Heh. Heh... Ai että.

En ymmärrä miten kukaan jaksaa tällaista sirkusta yksin vuosikausia. Itse oon ihan poikki joskus muutaman tunnin jälkeen ku oon ollut kaksosten kanssa yksin. Koko ajan pitää olla niin skarppina, etsiä kompromisseja, neuvotella ja palvella niitä parhaani mukaan samalla ku yritän pitää taloa järjestyksessä. Pitää olla neuvottelija, lohduttaja, siivooja, palvelija, pukija, pesijä, syöttäjä.

Äippä ehdotti, että menisin huomenna leipomoon poikien kanssa tai kävelylle. Helpommin sanottu kuin tehty. Katsotaan, jos päästään edes ovesta ulos tällä kokoonpanolla. Tai no joo, varmasti päästään, mutta päästäänkö kunnialla. Siis ihan oikeasti. Leipomoon?! Minä ja nämä keisarit... Mitähän tulee tapahtumaan? Tässä vähän esimakua;

Au pairina oleminen tässä perheessä ei oo mitään jee-jee-kivaa, mutta ei tää ihan kamalaakaan oo. Tää on oikeestaan aika tylsää, semmosta turruttavaa. Jokainen päivä on melkeenpä samanlainen. Ku puhun kamujen kanssa Wapissa ja ne kysyy, että miten mun päivä meni niin en ees tiiä mitä vastata ku mun päivät on aina samanlaisia. Siis ihan ok. Rutiineja rutiinien perään. Päivät ja viikot sulautuu toisiinsa. Aika menee kyllä tosi nopeaa. Kahden viikon päästä oon ollut täällä jo 2 kuukautta.

Plääh. En oo täällä isoksi avuksi, koska en vain voi tehdä mitään. Tyttö ei tasan lähde mun mukaan, jos hakisin sen päiväkodista - sen se on tehnyt selväksi. Poikiin nyt hädintuskin voin koskea ku äiti on kotona tai alkaa huuto; "Äiti tekee! Sara ei saa auttaa!"

En usko, että tilanne tulee muuttumaan. Jopa perheen iskä on ihan samassa tilanteessa ku minä! Jos äiti on talossa niin kukaan muu ei voi tehdä yhtään mitään. Aina äiti, äiti, äiti... En tajua, että miksi noiden pyyntöihin on sitten täytynyt aina sopeutua ja suostua? Nythän niille on opetettu, että ne saa päättää kaikesta.