Tirana

Tiranasta mulla oli todella vaihtelevat odotukset. En tosiaan ollut tiennyt meidän reissun kaupungeista etukäteen mitään, mutta Tirana oli oikein erityisesti hämärän peitossa. Olin kysellyt niin Bulgariassa kuin Makedoniassakin tapaamiltani tyypeiltä kokemuksia Tiranasta ja kommentit ei olleet kovin kehuvia vaan kaupunkia luonnehdittiin jopa tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi. Aloin katua, että oltiin buukattu kaksi yötä Tiranan Backbacker-hostelliin, koska kuulemma yksikin olisi riittänyt. Mutta musta oli mielenkiintoista nähdä, että miten ennakko-odotukset vastaisivat todellisuutta.

Meidän hostelli Tiranan keskustassa oli tosi kiva. Erityisesti hostellin piha oli hieno ja aamiainenkin syötiin ulkona.

Ja sitten kaupunki. Tirana todella yllätti mut. Se ei ollut MITÄÄN mitä olin lukenut aiemmin. Tirana ei ollut pelottava tai vaarallinen (tai tylsä tai pieni kuten mulle oli kerrottu Skopjessa ja Sofiassa etukäteen). Kotona vielä googlasin Tiranan ja muutamalla sivustolla puitiin Tiranan olevan yksi Euroopan vaarallisimmista kaupungeista. Kuumotus.

Mutta Tirana olikin täynnä elämää ja joka katu oli täynnä kahviloita ja ravintoloita, jotka oli tupaten täynnä arki-iltoinakin. Tiranasta huokui heti tosi viihtyisä tunnelma. Tiranassa pitää tietää vain se, että autot ei pysähdy ellet tee kädellä sellaista seis-merkkiä. Hienoa, että mun pitää oikein ilmaista, että en halua tulla yliajetuksi... Liikenne oli siis todella sekava, mutta koska kadut oli niin ahtaita niin autot eivät myöskään voineet ajaa kovaa. Ei se meininki siis nyt ihan hullua ollut ja ihan helposti päästiin tien yli.

Kaikki tuntuu toki aina Pohjois-Pohjanmaahan verrattuna hullulta ja vaaralliselta, mutta paikanpäällä huomaa, että eihän tämä nyt niin paha ole. Suomi on aivan hirveän rauhallinen lintukoto. Se on älyttömän pumpulinen ja hiljainen maa. Jokainen asia voi siis tulla shokkina matkustaessa. Mutta oon useaan otteeseen jo todennut, että mikään ei ole niin paha kuin miltä vaikka netistä luettuna vaikuttaa.

Ehdittiin Iremin kanssa tutustua Tiranan keskustaan ja erityisesti vilkkaaseen Blloku-nimiseen alueeseen, joka oli täynnä mukavia kahviloita ja ihmisvilinää. Musta oli hauskaa kun sain selville Couchsurfing-sovelluksen kautta, että kaupungissa oli joku suomalainen meidän ikäinen jätkä ja laitoin Iremin pyynnöstä sille viestiä. Irem oli jo kauan halunnut tavata muita suomalaisia mun lisäksi, koska se halusi tietää, että millaisia suomalaiset oikeasti on. Mä oon Iremin mielestä jo turkkilaistunut eikä mussa oo sellaisia piirteitä, jotka se tunnistaisi suomalaisiksi. Käyttäydyn turkkilaisten kamujen kanssa kyllä tosi eri tavalla kuin suomalaisten - se on kai jotain mukautumista, jota ei edes huomaa tapahtuvan. 

Mun olisi ehkä pitänyt kertoa Iremille ennen suomalaisjätkän tapaamista, että me ei Suomessa halata tervehdykseksi tai hyvästiksi ja muutenkin kommunikaatio voi tuntua sen mielestä viileältä, mutta jätin sanomatta, koska halusin vain nähdä, että miten se reagoi. Olin kyllä monesti Iremille kertonut, että millaisia ihmiset ja tavat on Suomessa, mutta ihmisen tapaaminen kasvokkain kertoo aina eniten. Halusin vain katsoa, että mitä tapahtuu. 

Käytiin kahvilassa ja sitten kiivettiin Tiranan pyramidin päälle sen seinää pitkin (sinne kiipeäminen on sallittua ja myös aika helppoa). En itse uskaltanut kiivetä ihan ylös, koska pelkäsin, että lipsahdan ja tipun alas.

Kaikista Tiranan oudoista rakennuksista se oudoin.

Mä repesin nauruun kun parin tunnin hengailun jälkeen sanottiin moikat toiselle suomalaiselle, minä ja Irem lähdettiin meidän hostellille, ja Irem viimein sanoi hieman tympääntyneenä sen mitä olin odottanut; "Toi tyyppi oli tosi töykeä, eikö ollutkin?" Bingo! Tulihan se sieltä.

Vihdoin ja viimein minä sain olla se, joka sanoo näsänä että tälleen ne asiat vaan menee mun kulttuurissa. Minä oon aina ollut se, joka mukautuu turkkilaisten kulttuuriin, ihan sama miten kivuliasta ja vaikeaa se on mulle aluksi ollut. Musta oli niin hauskaa, että väärinymmärrykset toimii toisinkin päin ja mikään tapa ei tosiaan ole se oikea ja ainoa. Se on jotenkin helpottavaa, että ei ole mitään universaalia käsitystä edes siitä mikä on kohteliasta. Miten niin suomalaiset on töykeitä? Mitä on töykeys? Lähelle tuleminen vai kaukana pysyminen? Suomessa vapauden, hiljaisuuden ja tilan antaminen on kunnioittava ele, Turkissa taas se osoittaa välinpitämättömyyttä ja töykeyttä. Ei ole oikeita vastauksia.

Iremin piti kuitenkin lähteä jo ensimmäisen yön jälkeen takaisin Turkkiin. Saattelin Iremin Istanbuliin vievään bussiin ja taas sai tirauttaa parit kyyneleet. Irem on tosi hyvä ystävä mulle ja on harmi, että asutaan niin kaukana toisistamme.

Joten sanoin Iremille heipat ja jäin yksin Tiranaan päiväksi. Aluksi tämä kuumotti, mutta tiesin, että ei mulla mitään hätää ole. Halusin tavata Couchsurfingin kautta lisää ihmisiä ja olin jo sopinut Arjon-nimisen jätkän kanssa, että se näyttäisi mulle kaupunkia. Se halusi harjoitella suomenkieltä mun kanssa ja sehän sopi. Musta oli niin siistiä miten se osasi suomea. Se oli ollut au pairina Suomessa vuoden ja haluaisi asua siellä. Itse en voi ymmärtää miten kukaan haluaa muuttaa Suomeen kun itse räpistelen pois sieltä, mutta noh, ruoho on kai aina vihreämpää aidan toisella puolella. Juteltiin suomen kirjakielellä ja menin Arjonin kanssa kaupungin laidalla sijaitsevaan Bunk Art -nimiseen museoon, johon halusin mennä, mutta Irem ei ollut halunnut. Mentiin bussilla ja lopuksi kävellen ja voi että olikin kuuma päivä! Ostettin mandariineja pienestä kaupasta ja syötiin niitä kävellessämme.

Bunk Art on ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen paikka Tiranassa. Se on Albanian entisen diktaattorin rakennuttama suojabunkkeri, jossa se asui kun tilanne kävi kuumottavaksi. Nyt se oli mahtava labyrinttimainen museo täynnä diktaattorin entisiä tavaroita sekä bunkkerin sisälle tehtyä taidetta, jotka kertoo diktaattorin ajoista valolla, äänellä ja kuvilla.

Albania on Euroopan neljänneksi köyhin maa ja se on vielä toikkaroimassa takaisin jaloilleen ja vasta nyt albanialaiset alkaa ymmärtää senkin, että rahaa voi tehdä turismilla. Turismi on aivan uusi juttu Albaniassa, ja se on kasvanut viime vuosina paljon. Albanian rannikko on kuin Kreikan, mutta niillä on suurin osa siistejä hiekkarantoja (Kreikassa yllättävän monet rannat ovat kivisiä) ja hintataso on paljon halvempaa. Sanoinkin Arjonille, että Albania tulee varmasti tulevaisuudessa olemaan isokin turistikohde. Esimerkiksi paikka nimeltä Saranda on nyt jo melko suosittu lomakohde.

Mentiin Dajti-nimiselle vuorelle, jonne pääsi helposti hissillä. Ihailtiin maisemia, alhaalla näkyvää Tiranaa ja syötiin albanialaista ruokaa. Eli jonkinlaista mausteista maksakeittoa ja siihen kylkeen leipää. Oli ihan törkeen hyvää. Käytiin kävelyllä vuoren päällä ja eväänä oli hedelmiä.

Illemmalla olin taas hostellilla ja selasin Couchsurfingia, jossa näytti olevan kolme albanialaista tyttöä. Aattelin, että meenpä sinne. Yhden nimi oli myös Sara ja tulin sen kanssa jotenkin heti juttuun. Se oli tosi hauska. Harmi, että ei ehditty tutustua paremmin, koska sen piti lähteä aikaisin.

Kuitenkin siellä oli myös espanjalainen jätkä Marc ja myös Arjon tuli takaisin treffaamaan uusia naamoja. Mentiin johonkin latinoklubilla katsomaan miten hyvin ihmiset osaa tanssia, mutta minähän en lähtenyt itteeni sinne nolaamaan. Mua väsytti ja lähdin melko aikaisin takaisin hostellille. Vaikka kävelin takaisin yksin niin ei ollut yhtään turvaton olo, sillä kadut oli edelleen täynnä vilinää ja valoja. Albanialaisista sain tosi ystävällisen ja auttavaisen kuvan. Vieraanvaraisuus on samanlaista kuin Kreikassa.

En jaksanut edes pestä meikkejä vaan simahdin heti hostellin sänkyyni.

Viimeinen reissupäivä... Aamulla kävin vielä yksin kiertelemässä vähän Tiranaa, aurinko paistoi... Istuskelin keskusaukiolla ja päätin, että pitää vielä lopuksi käydä ottamassa kuva hulluimmasta rakennuksesta.

En ymmärrä mikä tuo rakennus on. Arjon kertoi, että albanialainen arkkitehtuuri on omituista, koska diktatuurin kaaduttua kaikki alkoi vain rakentaa ja rakentaa tietämättä mitä tekevät. Tämän todistaa myös keskusaukio, joka ei tasainen vaan omituisen mäkinen. Tiranassa ei ole myöskään metro- tai ratikkalinjoja, koska kaupunki on vain yksinkertaisesti rakennettu niin täyteen. Myöskin poliisin ja ambulanssin on vaikea liikkua ahtailla kaduilla tehokkaasti.

Kävin vielä kävelemässä ympäriinsä ja löysin kadun, joka oli täynnä eri maiden suurlähetystöjä. Ihan makean näköisiä pytinkejä. Yritin ensin tehdä pienen kierroksen takaisin hostellille, mutta palasinkin samaa tietä takaisin, koska Tiranan kadut on tosi kiemuraisia. Suoria katuja ei juuri ole. Päätin, että ehkä turha riskeerata eksyminen hieman ennen mun lentokoneen lähtöaikaa. Menin takaisin, pakkasin laukkuni, hostellin respa tilasi mulle taksin ja menin Tiranan lentokentälle. Ehdin hyvin siemailemaan kahvin ennen kuin kone lähti lentämään.

Koneesta näkyi makeat ranta- ja vuorimaisemat. Välilasku oli Budapestissä ja voi että siellä oli tylsää, koska jatkolento oli hurjasti myöhässä. Suomessa olin vasta aamuyöllä ja myöhästymisen syykin selvisi; Helsingissä oli lumimyrsky. Jep, lumimyrsky. Tiranassa taas oli reilut 20 astetta lämmintä. Näin se menee.

Mutta olipa mahtava viikon reissu!