Eka postaus
Mulla on ollut jo useamman vuoden ajatuksena kokeilla au pairina olemista, ja etsinkin perhettä jo viime vuonna keskustelupalstojen ja Aupairworldin kautta. Laitoin useammalle perheelle sähköpostia ja olin parissa Skype-haastattelussa, mutta joko sitten itse päätin, että perheet ei olleet mulle hyviä (liian vaativaa lastenhoitoa tai liian pieniä lapsia tai sitten perheen vanhemmat ei vaikuttaneet mukavilta) tai sitten muhun ei enää otettu yhteyttä.
Kuitenkin tilaisuus käveli mua vastaan ku vietin just puoli vuotta Kreikassa ja puhuin mun saksalaisen kämppiksen Lauran kanssa tästä au pair -ideastani. Laura oli sitten löytänyt omasta kotikaupungistaan Aachenista mulle perheen ihan tuosta vain ja homma oli sillä selvä muutaman sähköpostin, skypetyksen ja puhelun jälkeen. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi kolme lasta: 4-vuotias tyttö ja 2-vuotiaat kaksospojat. Kaikki vaikuttaa tosi hyvältä tähän asti.
Toki oon lukenut netistä paljon aupairina olemisesta ja sehän on vastuullinen juttu. Oon myös lukenut paljon huonoja kokemuksia. Perheen etsimisessä painotetaan juuri sitä, että on oltava ihan varma, että haluaa toimia aupairina juuri heille ja asua samassa talossa pidemmän aikaa. Musta kuitenkin on vaikea sanoa etukäteen tuleeko aupairiudesta mitään vai ei. Ihmiset on usein erilaisia netin kautta kuin kasvokkain ja yhteisasumisen onnistumisestakaan ei ole takeita kuin vasta sitten kun sitä kokeilee. Ja olen todella extempore-tyylinen ihminen kaikenkaikkiaan, joka ei juuri ajattele "järjellä", jos haluaa jotain tehdä tai jonnekin lähteä. Musta liika pohdiskelu on vain ajanhukkaa. Jos haluat tehdä jotain niin tee se! Jos perusasiat on kunnossa niin pitkälle pääsee vain omalla hyvällä asenteella. Pitää vaan uskaltaa lähteä ja kokeilla.
Mulla plussaa on tässä hommassa se, että mulla ei siis ole nyt järjestöä "apunani", koska Laura löysi mulle sen perheen. Musta järjestö voi usein olla vain pallo jalassa, koska perheen voi helposti löytää itsekin. Järjestöjen tuki on usein kallista ja perheen vaihtaminenkin on järjestön varassa ja vaatii ilmeisesti paljon selittelyä. Yksin voin vaihtaa perhettä tuosta vain. Jos meidän yhteiselosta ei oikeasti tule mitään tai mulla on huono olla just tuossa perheessä voin vain istuttaa porukan pöytään ja sopia, että autan etsimään niille uuden aupairin ja etsin itse uuden paikan ja voin lähteä. Se on sillä selvä.
Mulla kuitenkin on ajatuksia siitä miten saan meidän yhteiselon toimimaan. Ensinnäkin KOMMUNIKOINTI on tärkeetä. Haluan, että mulle sanotaan alusta asti, jos teen jotain väärin tai mun pitää tehdä jotain lisää. Haluan myös pystyä vapaasti puhumaan mun perheelle ongelmista, jos niitä tulee. Sitten myös TYÖSOPIMUS; haluan mustaa valkoisella mun työtunneista, vapaasta ja taskurahasta, jotta siitä ei päästä luistamaan. Oon lukenut kauhutarinoita perheistä, jotka onkin vaatineet hirveää työmäärää, koska työsopimusta ei ole tehty. Ja kolmanneksi haluan tuntea olevani vähän kuin PERHEENJÄSEN enkä vain pelkkä apulainen. Toivon, että lapset ei vierasta mua (mitä kyllä harvoin tuollasten taaperoiden kanssa tapahtuu) ja että vanhemmat on mukavia. Jos vanhempien kanssa kaikki sujuu niin asiat on yksinkertaisia.
Enää aikalailla tasan kaksi viikkoa ja saan alkaa hyppimään junaan Helsingin lentoasemaa päin ja sieltä Düsseldorfiin.
Kuitenkin tilaisuus käveli mua vastaan ku vietin just puoli vuotta Kreikassa ja puhuin mun saksalaisen kämppiksen Lauran kanssa tästä au pair -ideastani. Laura oli sitten löytänyt omasta kotikaupungistaan Aachenista mulle perheen ihan tuosta vain ja homma oli sillä selvä muutaman sähköpostin, skypetyksen ja puhelun jälkeen. Perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi kolme lasta: 4-vuotias tyttö ja 2-vuotiaat kaksospojat. Kaikki vaikuttaa tosi hyvältä tähän asti.
Toki oon lukenut netistä paljon aupairina olemisesta ja sehän on vastuullinen juttu. Oon myös lukenut paljon huonoja kokemuksia. Perheen etsimisessä painotetaan juuri sitä, että on oltava ihan varma, että haluaa toimia aupairina juuri heille ja asua samassa talossa pidemmän aikaa. Musta kuitenkin on vaikea sanoa etukäteen tuleeko aupairiudesta mitään vai ei. Ihmiset on usein erilaisia netin kautta kuin kasvokkain ja yhteisasumisen onnistumisestakaan ei ole takeita kuin vasta sitten kun sitä kokeilee. Ja olen todella extempore-tyylinen ihminen kaikenkaikkiaan, joka ei juuri ajattele "järjellä", jos haluaa jotain tehdä tai jonnekin lähteä. Musta liika pohdiskelu on vain ajanhukkaa. Jos haluat tehdä jotain niin tee se! Jos perusasiat on kunnossa niin pitkälle pääsee vain omalla hyvällä asenteella. Pitää vaan uskaltaa lähteä ja kokeilla.
Mulla plussaa on tässä hommassa se, että mulla ei siis ole nyt järjestöä "apunani", koska Laura löysi mulle sen perheen. Musta järjestö voi usein olla vain pallo jalassa, koska perheen voi helposti löytää itsekin. Järjestöjen tuki on usein kallista ja perheen vaihtaminenkin on järjestön varassa ja vaatii ilmeisesti paljon selittelyä. Yksin voin vaihtaa perhettä tuosta vain. Jos meidän yhteiselosta ei oikeasti tule mitään tai mulla on huono olla just tuossa perheessä voin vain istuttaa porukan pöytään ja sopia, että autan etsimään niille uuden aupairin ja etsin itse uuden paikan ja voin lähteä. Se on sillä selvä.
Mulla kuitenkin on ajatuksia siitä miten saan meidän yhteiselon toimimaan. Ensinnäkin KOMMUNIKOINTI on tärkeetä. Haluan, että mulle sanotaan alusta asti, jos teen jotain väärin tai mun pitää tehdä jotain lisää. Haluan myös pystyä vapaasti puhumaan mun perheelle ongelmista, jos niitä tulee. Sitten myös TYÖSOPIMUS; haluan mustaa valkoisella mun työtunneista, vapaasta ja taskurahasta, jotta siitä ei päästä luistamaan. Oon lukenut kauhutarinoita perheistä, jotka onkin vaatineet hirveää työmäärää, koska työsopimusta ei ole tehty. Ja kolmanneksi haluan tuntea olevani vähän kuin PERHEENJÄSEN enkä vain pelkkä apulainen. Toivon, että lapset ei vierasta mua (mitä kyllä harvoin tuollasten taaperoiden kanssa tapahtuu) ja että vanhemmat on mukavia. Jos vanhempien kanssa kaikki sujuu niin asiat on yksinkertaisia.
Enää aikalailla tasan kaksi viikkoa ja saan alkaa hyppimään junaan Helsingin lentoasemaa päin ja sieltä Düsseldorfiin.
Kommentit